Joán katseli albumista.
»Mutta tässä kasvot ovat ihanat», sanoi hän.
Neiti oli jatkanut pöydän kattamista.
»En tiedä, saako tee olla väkevää», sanoi hän ja puhui yhä samalla hiljaisella, varmalla äänellä.
»Kiitos, kernaasti», sanoi Joán ja hymyili, »juon väkevää teetä».
»Sitä ajattelinkin», sanoi neiti ja hymyili silmänräpäyksen verran hänkin. »Kunpa se nyt vain olisi tarpeeksi hyvää. Näin maalla on kovin vaikeata saada hyvää teetä, vaikka meillä onkin oma kauppapuoti.»
Joán oli luonut silmänsä vanhuksen kuvasta neidin kasvoihin: ne olivat melkein järkähtämättömät rauhallisessa somuudessaan.
»Näin talonpojille tee sitäpaitsi on vähän outoa», lisäsi neiti.
Mutta hänen tarjoillessaan Joán huomasi — eikä tietänyt, miksi hän tunsi sen johdosta äkillistä iloa — että neidin käsi vapisi, niin että hänen oli vaikeata kaataa kuppeihin.
Ja hiukan äkkiä hän sanoi: