»Hän on ollut täällä kaksi vuotta. Isähän ei ehdi hoitaa kauppapuotia, hänellä kun on puutavaraliike… ja viinikauppa.»
Gerda avasi oven. Viereisessä huoneessa paloi lamppu, niin että valo lankesi Joániin, ja neiti sanoi ja katseli häntä valonkajossa:
»Minä en oikein voi ymmärtää, että te todellakin olette tullut.»
»Ettekö», sanoi Joán, »tässä minä nyt sentään seison».
Yht'äkkiä Gerda-neiti kumarsi syvään.
»Niin», sanoi hän nopeasti ja punastui jälleen. »Kiitos tästä hetkestä.»
Ja hän sulki oven.
Joán jäi seisomaan, ovipieleen nojaten: kuinka pehmeätä tanskankieli olikaan, äänenpaino. Hänestä tuntui, niinkuin se usein, näinä vuosina, olisi soinut sävelenä hänen päässään, laulunsävelenä, josta hän ei oikein saanut kiinni tai jonka hän puolittain oli unohtanut.
Mutta hän oli menetellyt typerästi, nyt kun hän kerran oli tullut Tanskaan. Hänen olisi pitänyt kohta, ensi päivästä alkaen, seurustella oikeiden ihmisten kanssa. Ja hän oli vain ollut tekemisissä taiteilijoiden kanssa, jotka olivat samanlaisia kuin taiteilijat ylimalkaan. He olivat vain köyhempiä, kuluneempia, ja heidän vaimojensa puvuista näkyi, että kangasta oli säästetty. Joánia hymyilytti — hänen ajatuksensa kulkivat sinne tänne niinkuin aina hänen ollessaan hyvillä mielin — ja hän ajatteli juhlaa Kööpenhaminassa. Nuo ihmisethän olivat olleet niin ystävällisiä kutsuessaan hänet juhlaan. Miehet, vinoissa puoliliinaisissa paidanrintamuksissaan, istuivat kuin ne, jotka harvoin istuvat juhlapöydässä, ja kun he kerran olivat tulleet, tahtoivat he jumalista syödä koko rahan edestä. Mutta rouvat, silmät kuopalla ja granaattikäädyt kuihtuneen kaulan ympärillä, istuivat hajamielisinä ja hypistellen pestyjä hansikkaitaan. »Niin se on, herra kreivi», oli Joánin vierustoveri kohta sanonut, kun he istuivat pöytään (hänen päänsä oli kuin senilia-kaktus, siinä määrin harittivat hänen hiustupsunsa), — »ihminen menee vallan sekaisin silmiä myöten, kun on ensinnä toimitettava viisi lasta levolle ja sitten saatava vaatteet ylle». Taiteilijoiden rouvat olivat muistuttaneet Orsówan upseerinrouvia niiltä vuosilta, jolloin hallitus ei maksanut upseeristolle palkkoja. Mutta hänen vierustoverinsa oli jatkanut puhettaan: »Niin, anteeksi, anteeksi, tiedän hyvin että saksankieleni on päin seiniä. Ja sitä on sentään opiskellut Leipzigissä mutta kaikki unohtuu, ja kun kerta on tehnyt sen tyhmyyden, että on mennyt naimisiin, niin taide joutuu hunningolle, ja jäljelle jää vain talous, vaikka siitä ei totta totisesti saa keltään kiitosta…»
Ja äkkiä hän oli hieraissut molempia ulkonevia poskipäitään ja sanonut: