»Niin, mitä te oikein ajattelette elämästä, te, kuuluisuus?»
… Joán hymyili yhä, kulkiessaan lattian poikki:
Ei, kielitaito ei kai ollut heidän vahvin puolensa, tanskalaisten. He eivät kai matkustelleet. Pysyivät kotona, Tanskassa. Äitikään ei ollut koskaan oikein oppinut unkaria. Isä oli aina puhunut tanskaa hänen kanssaan. Kuinka hyvin hän muistikaan äidin äänen! Se olikin niin pehmeän hiljainen ja kuin jollakin tavoin pelokas.
Joán oli istuutunut soittokoneen ääreen. Eräs sävel, kasvoi hiljaa esiin hänen sormiensa alta… kuinka olivatkaan sanat? Äiti kuiskasi niitä usein, kun Joán hyräili säveltä, kaikkia noita säveliä, mustan, jalkaniekkaisen kaakeliuunin edessä:
Kuu vieri, haudattihin…
Kuu vieri…
Joánin kädet putosivat koskettimilta…
Kadulla oli pari lyhtyä sytytetty. Niiden kajo lankesi ikkunalla olevien kukkasten välitse seinille ja tauluille. Kuinka täällä oli hiljaista. Hän kuuli jalankulkijoiden hitaat askelet kadulta. Nyt kai ihmiset palasivat työpaikoistaan ja pelloiltaan.
Joán tavoitteli yhä sanoja:
Kuu vieri, haudattihin
mies mustiin multihin.
Äiti oli usein iltaisin istunut ikkunassa, kädet leuan alla, ja tuijottanut ulos.