»Ana, Ana», toisti hän kovemmalla äänellä. »Ana, pater on tullut.»
Mutta äkkiä oli Ane kiskaissut oven auki, ja seisoen keskellä kynnystä, mielettömänä, nojaten ovipieliin kummallakin kädellään, aivan kuin epätoivonsa olisi purkautunut raivoon tuota vierasta, tonsuuripäistä miestä kohtaan — hän syöksi suustaan villejä kirouksia tanskaksi ja murteellisella unkarinkielellä, pappiin kohdistuvia kirouksia — ja löi jälleen kiinni oven, niin että tyhjät pyhäsavuastiat vavahtivat poikasten käsissä…
Joán oli juossut ulos.
Koko ruumis vapisten hän painautui Hanan polveen:
»Hana, Hana, miksi pappi lähti?»
»Pikku herra, pikku herra.»
* * * * *
Mutta sitten isä matkusti pois ja Joán sai ranskalaisen neidin. Mutta
Ane rukoili hänen kanssaan iltaisin.
»Ane, missä isä on?» kysyi Joán kesken »Isämeitää».
»Hän matkustaa», sanoi Ane ja jatkoi rukousta: