»Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.»
»Miksi?» sanoi Joán ja ajatteli isää.
»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta», jatkoi
Ane.
»Miksi?» sanoi Joán jälleen ja vaipui samassa uneen. Joán ei enää oikein ymmärtänyt mitä Ane puhui, sillä hän unohti tanskan nyt, kun äiti oli poissa. Väliin Joán kavahti unestaan ja kuuli, kuinka Ane itki lampun ääressä.
»Miksi sinä itket?» kysyi hän ja nosti päätään.
Ane vavahti.
»Jossen pitää nukkua», sanoi hän.
»Mutta miksi sinä itket?»
Ane sai kyynelet pyyhityksi kätensä selkämyksellä.
»En minä itke, pikku Josse», sanoi hän, »minä vain istun ja suren…»