Samalla kuin herra Jensen askarteli matka-arkkujen kimpussa, jotka Joán sai lopuksi itse avata, hän laverteli taukoamatta.
Joán seisoi ikkunassa. Nyt olivat kierrekaihtimet alhaalla
Johansenilla, kaikissa ikkunoissa. Kuinka paljon kukkia siellä olikaan!
Niitä hoitivat neiti Gerda ja hänen tätinsä.
Ane ei saanut sähkösanomaa tänään. Mutta huomisaamuna varhain hän saisi sen. Kuinka pelästyneenä olikaan neiti Gerdan ääni kaikunut, hänen sanoessaan: »Kerran sain sähkösanoman, joka oli liian surullinen…»
Joán kuuli takanaan herra Jensenin äänen:
»Minun ajatukseni on, että perhe on miellyttävä. Mutta surua heillä on ollut, ja tietäähän sen, että puhetta riittää, kun jotakin sattuu maaseudun pikkuoloissa.»
Joán aikoi kääntää päätään — ehkä kysyäkseen. Mutta äkkiä sanoi herra
Jensen:
»Mutta varjelkoon, suokaa anteeksi, hovijahtimestarihan oli täällä ja kysyi herra kreiviä.»
Ja hän otti esille nimikortin, jota hän oli pitänyt paidanrintamuksensa alla:
»Kreivi Holstein lupasi tulla takaisin», sanoi hän.
»Holstein!» pääsi Joánilta miltei huudahduksena. Ja käteensä ottamastaan kortista hän luki: