»Erik… Niin, niin, Erik Holstein. Se oli Erik…»
»Asuuko kreivi Holstein täällä?» kysyi hän ja tuli aivan Jensenin luo.
»Asuu, kreivihän omistaa Höjerupin… Sinne on vain puoli penikulmaa, voi Herrajumala miten kaunis ja upea paikka…»
»Tosiaanko, tosiaanko?» sanoi Joán vaistomaisesti. Kaikki muistot ja kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen päässään. Siis hän saisi nähdä Erikinkin… tavata Erikinkin tänään…
Pelkästä ilosta hän aukaisi matka-arkun kannen, ja hän, joka ei milloinkaan itse koskenut omiin tavaroihinsa, alkoi heitellä huiskin haiskin koruommeltuja liivejä ja silkkiliivejä ja iltapukuja: nyt hänen oli pukeuduttava.
»Onko hän naimisissa?» kysyi hän äkkiä.
»Jumala nähköön, on toki» — ja herra Jensen väänteli takaruumistaan. »Mutta kreivitär on vain harvoin kotona, hän on jossakin ulkomailla, missä lie. No niin, näissä pikkuoloissa puhutaan aina yhtä ja toista…»
Sammalteleva juorupuhe valui herra Jensenistä kuin likavesi räystäskourusta.
Joán ei enää kuunnellut.
»Minun on muutettava pukua», sanoi hän, »tahdotteko etsiä palvelijani».