Herra Christopulos sanoi etsineensä »saarta».
»Mutta sitä paikkaa ei ole merkitty kartalle.»
»Miksikä ei?»
Mutta opettaja ei vastannut. Hän katseli Kreikkaa, ja hänen kätensä hiveli Joánin tukkaa.
»Nyt sinun täytyy soittaa», sanoi Joán.
Herra Christopulos meni pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sävelet paisuivat hänen pitkien ja kapeitten käsiensä kosketuksesta, ja hänen silmänsä tuntuivat katsovan niin kauas pois. Joán oli istuutunut ja nojasi päätään pianoon. Mutta samassa hän makasi oikoisenaan lattialla, aivan niinkuin hän suvisin makasi maassa viiniköynnösten välissä, auringossa.
»Soita vielä», sanoi hän.
Tallissa, Josefin luona, hän soitti itse. Hänen käsivartensa olivat liian lyhyet käsittelemään Josefin isoa viulua. Sävelet pulppusivat esiin, toinen toisensa jälkeen, Hanan laulut ja äidin laulut, mutta hän sekoitti ne toisiinsa, ne sulautuivat yhteen, ja hän tuli punaiseksi ja kuumaksi aivan kuin ratsastaessaan »Capricella» isän seurassa.
Kun isä oli kotona, ratsastivat he joka päivä. Poni ei osannut nelistää, mutta se juoksi kuin iso koira, Joán selässään, »Amourin» rinnalla. He ratsastivat virran viertä, puutalojen ohi ja ketojen poikki. Talonpojat tervehtivät, ja isä kutsui heitä nimeltä, ja Joán nyökäytti päätään.
Carol, kylänvouti, joka seisoi punaisen talonsa päädyn luona, otti hatun päästään.