Sisimmässä huoneessa soi puhelin lakkaamatta.
»Kysyivät pääsylippuja», sanoi kaupanhoitaja, joka oli käynyt vastaamassa.
»Ne ovat loppuneet», sanoi Gerda.
»Niin, pääsyliput ovat todellakin loppuunmyydyt», huusi eräs naishenkilö, se sinipukuinen.
He nauroivat kaikki, hilpeinä ihmistulvasta, iloisina siitä, että huone oli täysi, aivan kuin se olisi ollut heidän kaikkien ja jokaisen yksityinen ansio, ja eräs nurkassa seisova möhömaha taputti Johansenia olalle sanoen:
»Niin, sanoinhan sen, pitää tulla liikepaikoille, sanoinhan sen, siellä asiat järjestetään, jumal'avita, vai mitä, Johansen, eikö niin että liikepaikoille — niissä on pontta ja puhtia ihmisissä.»
Ja samalla kuin Gerda-neiti meni puhelimeen, puhuivat kaikki äänekkäämmin, iloisesti: ihmisten pitäisi vähitellen oppia ostamaan pääsylippunsa ajoissa — aina vain lykätään kaikki viime hetkeen.
»Kun me vain olisimme osanneet arvata, että tämä paikkakunta kerrankin on herätettävissä», sanoi tohtorin rouva Joánille, »kun me sen olisimme arvanneet, niin tietysti Musiikkiyhdistys… mutta sen kassa on laiha. Minun mieheni on puheenjohtaja, ja minä itse olen rahastonhoitaja.»
»Gerda se vasta on oikea aarre», huusi möhömaha, niin että hänen äänensä kaikui yli kaikkien muiden, ja lääkärinrouva sanoi Joánille: »Soitattehan tietysti painetun ohjelman mukaan?»
Joán nauroi, samalla kuin Gerda-neiti jälleen tuli näkyviin oviaukossa.