Mutta tohtorinrouva, joka jätti musiikkikeskustelun ja kandidaatin, sanoi hymyillen:
»Te, herra Larsen, ette sentään koskaan muusta puhu.»
»Vain totiveden ääressä, pikku rouva… Mutta mitäpä meillä miesväellä olisi muutakaan puhumista — vai kuinka, Laarentzen —, ja naisväki on jumaliste mielellään ovenraossa kuuntelemassa.»
Gerdan silmät hakivat isää. Mutta Johansen hoiteli, katsomatta tyttäreensä, pöydänpäässä tottuneesti ja varmasti isännyyttään, aivan kuin konttorityötä pulpettinsa takana.
Kansanopistonjohtaja oli ryhtynyt keskustelemaan noiden kahden mustakauluksisen miehen kanssa jostakin karkoituksesta, mutta kelloseppä kohotti lasinsa — sillä hänen läheisyydessään oli alettu puhua musiikista, jota hän ei ymmärtänyt — ja sanoi:
»No, terve tuloa siis, herra konsertinantaja…»
»Niin, Larsen», keskeytti Johansen ja kohotti päänsä.
»Ei», jatkoi kelloseppä, »sinun ei tarvitse pelätä, Johansen… en aio pitää puhetta. Sillä sen on Gerda kieltänyt.»
Rouva Jespersen alkoi nauraa, mutta Gerda istui nieleskellen, veripunaisena kasvoiltaan.
»Niin, hän on kieltänyt», sanoi kelloseppä.