»Voi, mutta ihanaa on ollut — me muutimme tänne vastanaineina — elää täällä silloin, kun vasarat kalkkoivat ja kun muurattiin ja kaivettiin perustuksia ja rakennettiin. Herättiin aamulla ja nähtiin kattojen kohoavan… tiilikivi tiilikiven vieressä, punaisina riveinä. Ja joka ikinen aamu, kun avasi ikkunan, kuului muurauslastan laulu… Tiedättekö, minusta ei mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin muurauslastan pieni kilkatus… se on minusta, ja eikö teistäkin, ikäänkuin luomisen riemulaulu…»
Hän oli vaiti tuokion verran, ja hänen äänensä sävy oli muuttunut.
»Henrik… mieheni… ja minä olemme usein aamuisin seisoneet päätyikkunassamme… se on ihana, vaikkakin se on pohjoiseen päin… ja katselleet, kuinka työmiehet siellä alhaalla naulasivat, muurasivat ja Jakoivat auringon paisteessa. Ja kaukana kanervakankaan keskellä näkyi valoisia, viheriäisiä läikkiä… se oli kaikkein kauneinta.»
»Niin», jatkoi hän, »siunattua se on ollut, kaikesta huolimatta».
»Kaikesta huolimatta?» kysyi Joán.
Rouva Jespersenin kasvot olivat muuttuneet.
»Niin, kaikesta huolimatta», toisti hän.
Mutta äkkiä papinrouva alkoi jälleen nauraa.
»Mutta kaikkea tätä ette tietysti te saata tuntea», sanoi hän.
»Saatanpa kyllä», sanoi Joán hiljaisella äänellä. »Saatan tuntea sen.»
Ja hän lisäsi: »Onhan tämä äitini isänmaata.»