»Ei, mutta minun suurin iloni on se», sanoi kelloseppä, ja hän puhui harvakseen ja työnsi tuolinsa hiukan etäämmälle pöydästä, sillä nyt hän oli melkein kylläinen, »minun suurin iloni on se, kun vaunut vyöryvät pitkin katuja… Silloin minun täytyy jumaliste päästä ovelle, kun ne ajavat katuja ja kääntyvät porteista sisään — — sitä tietä niiden on mentävä… Mutta silloin, kun ne ensimmäistä kertaa saapuivat Höjerupista ja Holdingista… kun minä näin nuo kuudettoista vaunut, sillä kuusitoista niitä oli, Johansen, jotka ajoivat pihaasi — — — silloin minulla jumaliste oli kyynelet silmissä.»
»Kyynelet silmissä oli kai kreivilläkin», kuiskasi tohtori Ussingille.
Muutamat nauroivat.
Mutta kelloseppä painoi käsiään paksuja polviansa vastaan.
»Niin, mutta minulla oli kyynelet silmissä», sanoi hän.
»Maljasi, filosofi», sanoi hän vinoselkäiselle miehelle.
»Mutta tehän tunnette Höjerupin kreivin», sanoi rouva Jespersen ja kääntyi Joániin päin.
»Mistä sen tiedätte?» sanoi Joán ja nauroi.
»Hänhän on käynyt luonanne. Onhan puhelin toki olemassa», sanoi rouva
Jespersen, »ja ihmiset tietävät, mihin sitä on käytettävä…»
Vieraat puhelivat äänekkäämmin kunnanvaltuustosta ja pankista ja säästökassoista. Niitä oli paikkakunnalla nykyään kolme.