Oli aivan kuin isän kasvot olisivat värähtäneet.
»Niin, ehk'ei», sanoi hän, ja he ajoivat edelleen, ja Dmeterin äiti niiasi.
Tie kulki aivan pitkin virtaa, joka oli väkevä ja musta. He ratsastivat saaren itäkolkkaan, joka oli kapea kuin riutta. Molemmin puolin kuohui virta.
Isä pysähdytti hevosensa ja katseli kauan yli veden.
»Isä», sanoi Joán. »Isä, miksi vesi on niin mustaa?»
»Siksi että virta on syvä», sanoi isä.
Mutta ratsastaessaan edelleen Joán näki Simonin, kulkukauppiaan, joka käveli jalkaisin kantaen isoa laatikkoa selässään, ja Joán huusi — sillä kulkukauppias ja kaikki tämän tavarat, kellot ja liinat ja piiput ja lakit ja ketjut, olivat hauskinta mitä hän tiesi —:
»Isä, isä, tuolla on Simon.»
Simon oli pysähtynyt aivan keskelle ketoa ja kumarsi niin syvään, että hänen pitkä takkinsa vallan viisti ruohoa. Mutta isä ajoi hänen ohitseen.
»Isä, isä», kertasi Joán yhä, »se oli Simon. Se oli Simon Orsówasta.»