Mutta isä ei katsahtanutkaan Simoniin.
Joán kääntyi moneen kertaan hevosen selässä, samalla kuin Orsówan Simon kulki eteenpäin.
He eivät enää seuranneet virtaa, vaan ratsastivat peltojen poikki, viidakkoon saakka, joka Josefin sanojen mukaan oli kaikkien veijareiden ja salakuljettajien olinpaikka. Kun he saapuivat »linnaan», laskeutui isä hevosen selästä ja sitoi kiinni »Amourin» ja »Capricen». Joán tarttui isän käteen heidän astuessaan raunioihin. Se oli hänen tapansa. Ainoastaan kolme paksua muuria oli jäljellä. Neljännestä ei ollut muuta kuin vuoren tapaisia soraläjiä. Isä astui rapistuneita kiviaskelmia ylös ja nojasi käsivarsillaan muurin reunaan.
»Saanko istua lähelle sinua?» sanoi Joán, ja isä nosti hänet ylös, niin että hän istui muurin reunalla.
Joán istui ja käänteli päätään: tuolla oli Carolin talo, ja tuossa rappeutuneessa talossa asui Josefin mielitietty, ja tuolla kotona olivat herra Christopuloksen ikkunat. Täältä näkyi koko saari ja kaikki talot, aivan »äidin myllyn» sivuitse.
Isä katseli kauan sen hitaasti liikkuvia siipiä.
»Tuolla oli äidin tapana istua», sanoi Joán ja osoitti penkkiä myllyn edessä.
»Niin oli», kuiskasi isä.
Mutta alhaalla, kaikkein alimpana, oli kylä ja sen keskellä kirkko.
Portin vieressä oli äidin hauta.
Joán katseli aina äidin hautaa.