»Intialaiset», sanoi Joán, »kuulevat enemmän kuin luullaankaan. Minulla on ollut eräs intialainen ystävä.»
»Onko?» sanoi Gerda, joka oli kääntänyt päätään.
»On… hän oli koulutoverini Parisissa.» Gerda istui tuokion.
»Kuinka monissa paikoissa te olettekaan elänyt», sanoi hän.
»Niin», jatkoi johtaja esitystään, samalla kuin kaikki olivat vaiti, vaikka he ehkä olivat kuulleet kaiken ennenkin, »oli merkillistä nähdä, kuinka tarkasti hän tahtoi tietää ja miten hyvin hän ymmärsi… Vieraat kielethän eivät ole meidän vahva puolemme… mutta toimeen tultiin, ja se ilahdutti meitä… Hän osoitti harrastusta vieläpä kudonnaisiammekin kohtaan.»
»Kudonnaisia?» sanoi Joán. »Mitä se on?»
Hän oli kysynyt Gerdalta. Mutta rouva Jespersen vastasi:
»Kudonnaiset, ne ovat eräs laji kotiteollisuutta.»
»Miten paljon he saavatkaan täällä oppia», sanoi Joán.
»Niin», sanoi johtaja ja taivutti päätään, »me tahtoisimme vaikuttaa niin laajalti kuin suinkin — isänmaan hyväksi voidaan kylvää niin monella tavalla. Mutta kaikkein tärkeintä on avata sydämet.»