»Miksi he eivät hanki itselleen naisia?» sanoi rouva Jespersen nauraen.
»He eivät voi», sanoi Joán, »naisen täytyy tulla heidän luokseen. Mutta seitsemän kuolemansyntiä vartioi heitä.»
»Mutta nainen tulee kuitenkin», sanoi rouva Jespersen.
»Niin», sanoi Joán, »jos nainen voi rakastaa sellaista miestä, joka on mykkä ja sokea ja korvaten — silloin lumous on poissa».
»Kyllä nainen voi», sanoi papinrouva, äkkiä vakavana.
He olivat tuokion vaiti.
»Missä teidän saarenne on?» sanoi Gerda.
»Tonavassa», sanoi Joán, ja hänen äänensä sävy vaihtui. »Mutta sitä ei näy kartalla.»
Ja hän kertoi, hitain lausein, missä se oli, eri maiden rajalla. Kertoi linnasta ja viiniköynnöksiä kasvavasta kummusta, jossa vuokot kukkivat keväisin, ja myllystä, joka oli ulommaisella niemellä. Ja onnettomista, jotka olivat lain turvaa vailla ja etsivät tyyssijaa.
Joán jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi puhunut itsekseen, taikka niinkuin ei olisi tietänyt puhuvansa toiselle.