Gerda ei ollut puhunut mitään. Mutta hänen silmäripsensä värähtelivät kuin ihmisen, joka katselee valoon, tai kuin sen, joka on purskahtamaisillaan itkuun.
Mutta mielialan vaihtuessa, nopeammin kuin koskaan ennen hänen elämässään — ja tietämättä oikein kuinka ja miksi — Joán puhui jälleen kodistaan, nopeammin ja lyhyemmin.
Kielistä, jotka sekaantuivat toisiinsa ja joita kukaan ei täysin osannut, ainoatakaan, ja vihasta, joka leimahti ilmi, ja tappeluista noiden kaikkien maanpakolaisten välillä. Kuinka mehu imettiin maasta, joka ei ollut kenenkään isänmaa ja jota kaikki kirosivat.
»Huh», sanoi rouva Jespersen, »te säikytätte meitä saarellanne».
Mutta Joán, joka oli ollut hetkisen vaiti, sanoi:
»Mutta ettekö siis voi käsittää… nyt kun tunnen äitini isänmaan…»
»Voin kyllä», sanoi papinrouva.
Ja Joán, jonka äänen sävy jälleen vaihtui, sanoi hymyillen:
»Täällä ihmiset voisivat tulla onnellisiksi.»
»Se on totta», sanoi kansanopistonjohtaja, joka vain puolittain oli kuunnellut, »tässä maassa voisivat kaikki olla onnellisia. — Mutta», jatkoi hän, »söndenaalaiset, ne ovat hyvinvointimme vartijoita».