Hän kumartui molempia mustakauluksisia miehiä ja pöydän päässä istuvia naisia kohti, joiden kasvojen ilmeet pysyivät yhä samoina.
He olivat kaikki olleet vaiti silmänräpäyksen verran, kun tehtailija
Laarentzen alkoi puhua eräästä uudesta karkoitustapauksesta.
Mustakauluksiset miehet vastasivat hitaasti, omituisen yksikantaan,
aivan kuin olisivat lukeneet kirjasta.
Joán oli kumartunut eteenpäin, tarkastellen muuttuneita kasvoja pöydän molemmin puolin.
»Keitä he ovat?» kysyi hän.
Ja Gerda-neiti sanoi, ja hänen äänessään oli toinen sävy:
»He ovat eteläjyllantilaisia.»
Rouva Jespersen lisäsi puoleksi kuiskaten:
»Sieltä on tullut monta. Mutta kai rajasantarmit kirjoittavat heidän nimensä muistiin.»
Joán sanoi — eikä itse tietänyt, että hänen äänessään oli sama sointu kuin toisilla:
»Äiti ja Ane puhuivat niin usein sodasta… hän oli silloin lapsi, mutta hän muisti sen niin hyvin.»