Joán purskahti nauramaan, ylimielisesti, melkein hävyttömästi, kuin kaksikymmenvuotias.
»Onko hän koskaan ollut onnellinen?» sanoi hän, molemmat peukalot liivin kainaloaukoissa.
Rouva Raabel alkoi hänkin nauraa, ehkä hieman hämillään, samalla kuin kelloseppä, joka oli kuullut Joánin nauravan, tuli hänen luokseen.
»Terveydeksenne, konsertinantaja», sanoi hän ottaen kouriinsa Joánin molemmat kädet, »te olette, jumal’auta, mainio ihminen».
»Niin tekin», sanoi Joán pitäen omissaan kellosepän hikisiä käsiä.
»Sen päälle on juotava», sanoi kelloseppä.
»Olkoon menneeksi, mutta minun on soitettava, herra Larsen», sanoi Joán muistaen vieraita nimiä niinkuin ihminen, jonka aivot samalla kertaa voivat muistaa tuhansittain asioita.
»Me vain maistelemme», sanoi Larsen ja kaatoi pariin pieneen lasiin. »Tämä on Johansenin parasta lajia; täällä sitä ollaan jumaliste itse lähteillä.»
»Maljanne, konsertinantaja… hei, kaupanhoitaja, te saatatte olla todistajana… vai niin, hän ei kuule. Maljanne siis, konsertinantaja.»
»Maljanne, herra Larsen.»