Herra Larsen joi pohjaan. Ylt'ympäri puhuttiin ja juotiin ja naurettiin. Tohtori, joka oli tuhattaituri, teki temppuja parilla likööripullolla.
»Älkää pudottako, älkää pudottako», sanoi Gerda, jonka kasvot loistivat.
Sikarit oli sytytetty, ja nyt leijaili jo savu huoneessa kuin kevyt harso.
»Älkää pudottako, älkää pudottako.»
Toinen kaksoisista löi takaapäin Joánia olalle.
»Niin, konsertinantaja, täällä sitä oppii olemaan iloinen.»
»Niin», sanoi Joán ja nauroi jälleen, aivan kuin hänellä alituiseen olisi ollut tarve nauraa.
»Siinä olette oikeassa, Larsen», huusi tohtori, joka huiskautti pullon menemään kainalonsa alta ja otti kiinni sen olkapäänsä kohdalta. »Se johtuu siitä, että meillä on hyvä omatunto.»
Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan päin.
»Älkää pudottako», huudahti hänkin, vaistomaisesti.