»Tahtooko Anekin naittaa teidät?»
Gerda oli astunut pari askelta, mutta pappi seisoi paikoillaan ja
Gerdakin pysähtyi.
»Voi», sanoi Joán, ja hänen ääneensä tuli siinä yleisessä sorinassa aivan erikoinen kaiku, »aina kun minä tulen kotiin ja hän on minua vastassa Orsówassa, katsoo hän minuun ja kurottaa ison kuuron korvansa suutani päin, ja minä huudan — sillä tiedän mistä on kysymys —: 'Ei, pikku Ane'… 'Voi hyvä Jumala', sanoo silloin Ane, 'voi hyvä Jumala'…»
»Ane rukka», sanoi rouva Jespersen.
»Niin, Ane rukka!»… ja Joán naurahti äkkiä, hiljaa.
Myöskin pappi nauroi, tietämättä miksi. Mutta Gerda sanoi tarttuen hänen käteensä:
»Nyt pastorin pitää saada ruokaa…»
»Niin, minun on tullut nälkä», sanoi herra Jespersen. »Kuinka teidän kätenne ovat kylmät!»
»Eiväthän.»
Mutta rouva Jespersen, joka Joánin kanssa seurasi heitä, sanoi: