»Tiedätkö, Joán, tämä muistuttaa Micheliä, eikö totta…? kun me livistimme täyshoitolasta ja söimme ravintolassa.»
»Kiitos», sanoi rouva Jespersen.
»Se oli parasta mitä tiesimme», sanoi kreivi Erik.
Ja hän kertoi ravintolan peräkamarista. »Muistatko, muistatko» — se oli aivan Luxembourgin vieressä, ja sinne he kätkeytyivät, niin ettei kukaan heitä löytäisi, ja söivät savustettua normandialaista silliä, koska se tuoksui Tanskalle.
»Mutta enimmäkseen hän kulki itsekseen, uneksien», sanoi kreivi Holstein ja katsahti Joánia, nyökäyttäen päätään hiukan tyytymättömästi kuten poikana.
Gerda-neiti oli nojannut leukansa käteen, niin että hänen pienet kohotetut kasvonsa olivat lampun valaisemat.
»Sinä elit aina, Joán, jollakin tavoin ulkopuolella meidän piiriämme.»
Gerda-neidin pitkät silmäripset olivat hitaasti painuneet alas.
»Mutta joka tapauksessa me pidimme hänestä, jumaliste. Maljasi, Joán.»
Kreivi Holstein joi, ja laskiessaan lasin kädestään hän sanoi: