»Kuulkaahan, neiti Johansen, jokohan reininviinini on tullut?»
Äkillinen punerrus lehahti Joánin kasvoille, mutta Gerda-neiti sanoi vain, kääntäen päätään miltei huomaamattomasti:
»Petersen kai sen tietää, herra hovijahtimestari.»
Joán nauroi kuin poika — ilosta, jonka syytä hän itse tuskin ymmärsi.
»Mille sinä naurat?» kysyi Holstein, joka itse oli vallan hämillään.
»Sinulle.»
»Vai niin», sanoi Holstein (ja näytti isolta ja kiltiltä koiralta), »siihen sinulla voi olla syytäkin».
Ja yhä vielä hämmennyksissään oman tahdittomuutensa vuoksi hän sanoi:
»Mutta hauskinta oli kuitenkin silloin, kun sinä soitit.»
»Niin», sanoi Joán, »ja sinä säestit minua niin mainiosti. Sinä olet aina ymmärtänyt musiikkia, Erik.»