»Sen kai olen oppinut sinulla», sanoi Erik. Ja hänen sormensa alkoivat soittaa pöydällä aivan kuin se olisi ollut piano.
»Kuinka se nyt taas olikaan, Hanan laulu…»
Joán hyräili sitä, ja Erik hyräili mukana, samalla kuin hän yhä liikutteli sormiaan liinalla — siirtyen sävelmästä toiseen, hyräillen uutta, ja Joán yhtyi siihen ja rouva Jespersen, puolittain naurusuin, lauloi mukana:
Tanskan maata mairehinta saartaa sinivyö, siellä miesten uljas rinta taiston tahtiin lyö…
He lauloivat äänekkäämmin, iloisesti, ja kelloseppä ilmestyi ovelle:
»Kreivit ne laulavat täällä, jumaliste», huusi hän toisille.
Ja äkkiä yhtyivät kaikki lauluun, ryhmittyivät yhteen, molemmissa huoneissa — lauloivat kovalla äänellä ja voimakkaasti, samalla kuin Holstein taukosi ja Joán nousi seisomaan:
Saksit, slaavit, vendit muistaa, lupaa kerran maahan suistaa. Yks on vika tällöin vainen: rivi horjuvainen.
Joán oli noussut paikaltaan. Ruokasalin puolipimeästä hän katseli laulajia. Useimmat istuivat. Kasvot kääntyneinä ruokasalia päin he lauloivat katsoen suoraan eteensä.
Eteläjyllantilaiset olivat nousseet seisomaan. He lauloivat, kasvot kohotettuina, ja hyvin hitaassa tahdissa. Toinen vaimoista oli pannut molemmat kätensä päällekkäin litteälle rinnalleen.