Joán ei liikahtanutkaan.
Kelloseppä oli jäänyt istumaan, käsi puolittain koholla ja siinä lasi, jonka hän oli unohtanut.
Maa on nyt kuin yksi aava pelto tähkivä, Luojalta se avun saava ompi hädässä…
Gerda ei tietänyt hiipineensä varpaillaan Joánin luo.
He lauloivat yhä, kaikki liian hitaassa tahdissa, ja laulu kaikui hämärän raskaassa ilmassa niin omituiselta, melkein kuin se olisi kaikunut hautaholvissa:
Miesten kunto kansan mahti, siinä Tanskan valpas vahti. Senpä turvin maa käy työhön, sortumatta yöhön.
Laulu taukosi, mutta kukaan ei puhunut.
Kauppias Johansen seisoi molempien huoneitten välisessä ovessa. Oli kuin hän olisi kasvanut, seisoessaan siinä kynnyksellä.
Sitten sanoi Gerda, aivan kuin olisi arvannut Joánin ajatukset, nostaen kasvonsa puolittain häntä kohti:
»Sillä isän isä kaatui Dybbölin luona.»