»Kaatuiko hän?» kysyi Joán yhtä hiljaisella äänellä.
»Kaatui, viidentenätoista päivänä huhtikuuta.»
Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, nyökäyttäen hitaasti päätänsä:
»Hän sai kuulan.»
»Valleillako?» kysyi Joán, puhuen hiljaa kuten Gerdakin.
»Valleilla.»
Sisähuoneissa ei kukaan puhunut. Sitten rouva Laarentzen aloitti jälleen erään laulun. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. Rouva Jespersen yhtyi lauluun, istuen miehensä vieressä. Molemmat lauloivat, kasvot kohotettuina lamppua kohti.
Vähitellen yhtyivät kaikki, ja laulu paisui:
Mun Tanska synnytti ja kodin antaa, on siellä juureni, jos kunne kulkenen. Sen kieli äidin äänen kaiun kantaa, niin siunaten se syttää sydämen —
»Sen osaan minäkin», kuiskasi Joán.