Ja miss' on kukkanurmet ihanammat kuin täällä, mereen asti aleten, ja missä kuutamot on kiehtovammat kuin maassa apilan ja pyökkien!
Toinen eteläjyllantilainen oli pannut käsivartensa vaimonsa vyötäisille; Gerda yhä kuiskasi runon sanoja:
Sa ranta raikkahin,
maa dannebrogin ylvään…
»Laulakaa tekin», kuiskasi Joán.
»En osaa laulaa.»
»Osaatte kyllä.»
Ja vienolla äänellä, aivan kuin peloissaan — ja sama valonkajo lankesi molempien kasvoille — hyräili Gerda:
Sen Luoja meille soi, Hän voiton suo,
sua rakastan — sa Tanska, isäin maa.
Holstein istui, nojaten päätään molempiin käsiinsä ja katseli Joánia, joka lauloi:
Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin, kielessäs äidin äänen kaiun kannat, se kuullaksein on soitto suloisin.