Ja herra Jensen juoksi eräästä sopesta Joánia vastaan ja pyörähteli varpaillaan kuin mikäkin tanssijatar.
»Anteeksi— Herra Jumala, minkälainen väenpaljous tänne tulee», sanoi herra Jensen.
Joán tuli asuinkerrokseen. Ovet olivat avoinna, ja huoneissa riisuivat naiset päällysvaippojaan yltään ja levittelivät niitä vuoteille. Kynnyksellä seisoi pari nuorta tyttöä vetäen valkeita hansikkaita käsiinsä.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», tervehti Joán.
Ja nuoret tytöt huomasivat hänet ja vaikenivat ja unohtivat hansikkaansa, ja kaikki kurkistivat ovista. Mutta nuo kaksi juoksivat säikähtyneinä äitinsä turviin.
Joán avasi ovensa.
»Kreivi tulee myöhään», sanoi berliniläinen piilottaen palavan savukkeen selkänsä taa.
Joán astui ikkunan ääreen; niin, kadun toiselta puolelta kuului yhä vielä soittoa. Varjot liukuivat valkeita uutimia pitkin. Joán oli avannut ikkunan. Mutta sävelet häipyivät kulkijoiden askeliin.
Pari tähteä loisti heikosti hyvin siniseltä taivaalta. Yksi ainoa, tuo tuolla, säteili niin voimakkaasti.
Ja aivan kuin tahtoen oikein imeä itseensä koko taivaan ja sen kalpeat tähdet ja tuijottaa suoraan Isän Jumalan itsensä helmaan, Joán taivutti päätään taaksepäin, samalla kuin yksi ainoa ajatus täytti koko hänen olemuksensa. Tuo ainoa ajatus, joka oli siitä asti kaikunut hänen hennoissaan ja sydämessään ja aivoissaan (ja hän luuli, että juuri se siivitti hänen jalkansa): »Siellä ihmisen täytyy voida tehdä kaikki muut onnellisiksi. Kaikki onnellisiksi. Luoda onni ja isänmaa.»