Ja Joán näki Haacken (eikä kuitenkaan nähnyt häntä), Haacken, joka seisoi toisella puolen huonetta soittotelineen ja avattujen nuottivihkojen ääressä ja lakkaamatta taivutteli harittelevia sormiaan, aivan kuin olisi tahtonut loihtia esiin herra Mendelssohnin hengen.
»Mitä pirua tuo tekee?» kysyi Erik katsellen herra Haackea niinkuin ihme-eläintä.
Mutta Joán ei vastannut. Hän seisoi viulu kädessään »Hämärän» edessä, hymyillen.
Berliniläinen kaatoi samppanjaa laseihin.
»Onpa ihanaa, että täällä on tuoli», sanoi Erik tyhjentäen lasinsa.
»Niin», sanoi Joán, ja hymyillen samaa hiljaista hymyä hän katseli ympärilleen.
Holstein oli istunut ja katsellut Joánia, joka seisoi niin solakkana ja kaunisryhtisenä. Sitten hän joi kulauksen ja sanoi:
»Missä teetät pukusi?»
»Nämä ovat Lontoosta», sanoi Joán, joka käveli viulu kädessään ja ikäänkuin siirtyi huonekalulta toiselle ja tuolilta tuolille.
»Niin, huonekalut ovat kauniit», sanoi Erik.