»Tosiaankin.»
Ja aivan kuin heidän ajatuksensa olisivat kohdanneet toisensa puolitiessä, sanoi hän, äänessä jonkinlaista tunnustusta:
»Itse asiassa he sopivat aika hyvin huoneisiinsa, nuo ihmiset.»
»Ketkä?» Joán tiesi varsin hyvin, keitä hän tarkoitti.
»Nuo Johansenit.»
Joán ei vastannut. Salista kuului äänten sorinaa ja puhetta.
»Hänen otsansa on kaunis», sanoi Holstein, joka puhui silloin tällöin pysähtyen, aivan kuin entisaikoina, jolloin he makasivat vierekkäin vuoteissaan makuuhuoneessa.
»Mutta sisarella oli kauniimmat silmät», sanoi hän.
Joán tapaili hiljaa viulun kieliä.
»Ja sulavampi selkä.»