Joán tapaili kieliä, aivan kuin etsien säveliä, jotka tahtoivat punoutua yhteen:
Vihanta maa, sa syämen sytät silloin.
Sua lemmin, Tanska, armas isäin maa.
»Jokohan he ovat tulleet?» sanoi Joán äkkiä nousten tuoliltaan.
»Tuo nyt auttaisi», sanoi Erik.
Joán tirkisti oven tähystysaukosta saliin, tarkastellen etupenkkien vaaleapukuisia naisia.
»He eivät ole vielä tulleet», sanoi hän.
»Kutka sitten?» kysyi Erik.
»Ne naiset», sanoi Joán ja katseli yhä salia.
Kauempana näkyi rivejä, joissa miehet istuivat erikseen ja naiset erikseen. He olivat kaikki mustiin puetut. Mutta taimpana, yhteensullottuina, istui yksinomaan nuoria, tyttöjä ja poikia, päät kurotettuina tai leuka käsien varassa kuin kuuntelijat ainakin, aivan kuin he jo nyt olisivat totutelleet kuuntelemaan.
Mutta tuskin kukaan puhui.