»Myös?» sanoi Joán.
Mutta he olivat jälleen vaiti kuin äsken, ja samalla kertaa hiipivät molemmat tähystysrei'ille.
»Nytpä niiden suut käyvät», sanoi Joán.
Kaikki puhuivat ja juttelivat, toisiinsa kääntyneinä, penkistä toiseen, raikuvilla äänillä, joten koko sali oli yhtä ainoata surinaa. Taimmaisina istuneista nuorista oli moni noussut seisomaan. Kaksi nuorta miestä seisoi; he takoivat molemmilla käsillään penkin selustaa, aivan kuin heillä olisi ollut tarve lyödä jotakin. Mutta keskellä salia, keskikäytävällä, seisoi eräs vaaleaverinen neito, joka siveli taukoamatta vasemmalla kädellään otsaansa, aivan kuin pyyhkäistäkseen pois hiuskiehkuraa, jota siinä ei kuitenkaan ollut.
Ja kaikki puhuivat.
»Sepä ihmeellistä», sanoi Joán katsellen ulos, »hehän ovat aivan kuin ällistyneitä».
»Niin he ovatkin», sanoi Gerda-neiti.
Joán hymyili hänen äänensävynsä päättäväisyydelle ja sanoi:
»Mutta mikä teistä sitten oli kauneinta?»
Gerda-neiti käänsi kasvonsa.