Kansanopistonjohtaja seisoi herra Haacken vieressä, joka vakuutti tulleensa syvästi liikutetuksi vanhoista sävelistä.
»Dänische Lieder», sanoi hän, »alte dänische Lieder — nicht wahr?»
Rouva Raabel, joka oli saanut lasin hänkin, sanoi Gerdalle, joka seisoi isänsä vieressä:
»Kiitos, neiti Johansen, kiitos — sillä teitähän meidän on kiitettävä, ikävä kyllä. Mutta ensi kerralla on Musiikkiyhdistyksen vuoro. Sillä nyt me uskallamme.»
»Mutta», sanoi hän ja hymyili herra Johansenille, »kaikki kädet eivät osaakaan muuttaa kullaksi kaikkea, mihin ne koskevat».
Joka sopessa juteltiin. Opistonjohtaja jatkoi herra Haacken kanssa puhettaan kansanlauluista. »Nehän ovat meidän omiamme», sanoi hän, »eikä vieras luonnollisestikaan» — mutta siinä samassa tohtori kilisti lasiaan: hän tahtoi tällä paikalla, niin, itse paikalla, itse taistelupaikalla vielä kerran…
Tohtori ei päässyt pitemmälle.
Kelloseppä tulla tupsahti portaita alas.
»Niin, minä täällä», sanoi hän ja tarttui lasiin. »Kiitos», sanoi hän Joánille, »se oli suurenmoista… Mutta te, herra hovijahtimestari, olette sankari, kerrassaan.»
Hän kohotti lasinsa.