»Ei toki», sanoi papinrouva, ja aivan kuin olisi seurannut kokonaista ajatusjaksoa, hän lisäsi: »Oikeastaan taiteilijat eivät ole kiitollisia.»
»Kuinka niin?»
»Niin, sillä miten siunattua mahtaakaan olla, kun voi antaa toisille niin paljon iloa.»
Valonhäivähdys kulki Joánin kasvojen yli, ja hän kääntyi:
»Neiti, missä te olette?»
»Täällä», sanoi Gerda, joka antoi ohjeet kaupan hoitajalle, mitä viinejä oli noudettava kellarista herroille.
He tulivat kadulle. »Danmark»-hotellin ikkunat olivat avoimet, niin että äänet kaikuivat tielle. Sisimmäisestä huoneesta kantautui pianon ääni.
Joán oli pysähtynyt heidän alkaessaan laulaa:
Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta; häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kakstoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.
»Mitä ne oikein laulavat?» kysyi Joán, joka seisoi Gerdan ja rouva
Jespersenin välissä.