»No niin, enpä tiedä. Hänhän oli Vejlestä», sanoi kreivi Holstein, aivan kuin olisi näin antanut riittävän selityksen.
Ja kotvan ajan perästä hän sanoi, tuijottaen pianoon:
»Eihän minun vaimoni ole etäämpää kuin Lauenburgista, neiti Johansen.»
»Ei, en luule» — ja hän löi jälleen muutamia sointuja — »että rakkaus on mitään vientitavaraa, jota sopii kuljettaa rajojen yli».
Gerda nojasi päätään pianoon, mutta Erik jatkoi soittamistaan.
»Ja sitten hän on joutunut viettämään elämänsä kaikissa noissa vieraissa maissa», sanoi Gerda hitaasti.
»Niin», sanoi Holstein kääntyen pianotuolillaan.
»Hyvää iltaa, maisteri», ja hän nyökäytti päätään ontuvalle.
»Me istumme ja aprikoimme, neiti Johansen ja minä, kaikkea sitä, minkä ihmiset tietävät jälkeenpäin.»
»He-hei», sanoi maisteri, »vasta jälkeenpäin voi kaiken ymmärtää… Me puhumme, emmekä itse tiedä mistä sielun osasta se tulee. Ja itse sanat, joita me puhumme, vievät meitä eteenpäin — askelen eteenpäin päämaalia kohti,-joka meille ei ole selvillä…»