»Tässä talossa», sanoi tohtori, »on niitä sekä ensimmäisessä kerroksessa että kellarissa». Ja hän nauroi omalle pilapuheelleen.
Mutta kun kreivi Holstein oli mennyt, sanoi hän niin nopeasti kuin olisi valmistunut vetämään pois hammasta:
»Te puhuitte Madamen kanssa, herra kreivi — niin, sitä hän kaipasi. Eihän täällä totisesti ole niin hauskaa — eikä varsinkaan Madamelle… Jokainen seurustelee noitten talonpoikien kanssa oman temperamenttinsa mukaan — eikö totta? — ja kun sattuu onneksi olemaan kööpenhaminalainen ja sitä vuosikertaa, joka on tottunut irvistelemään miltei kaikelle… Ja jos ihminen ylipäätään, hyvä herra, päättää kestää loppuun siinä laitoksessa, jota avioliitoksi sanotaan — näillä mailla ei muuten ole montakaan, joita kannattaisi ylläpitää — niin, mitä piti minun sanoa, niin, jos siinä on pysyttävä, niin on sentään yhteisistä harrastuksista jotakin apua… sen toisen puolen voi mitenkuten järjestää, ainakin me miehenpuolet, eikö totta?»
»Mutta toiselta puolen», puhua paasasi tohtori edelleen, samalla kuin hänen äänensä kävi hieman mietiskeleväiseksi, »toiselta puolen sellainen kyky kuin Madamen — tarkoitan, kyky joka ei tule käytäntöön — kalvaa aina mieltä, eikö totta? Joku toinen tietysti suhtautuisi siihen — no niin, Madame on tietysti kertonut sen teille — kevyemmin… Minun paikkani oli Opéra comiquessa», jatkoi hän. »Ääni oli pieni, mutta ihmiset sanoivat: näyttelijäkyky. Mutta kun suku oli vastaan, niin… Madame on kai kertonut teille… Lyhyesti sanoen, minusta tuli lääkäri.»
Herra Raabel maiskutti huuliaan.
»Tälle paikkakunnalle.»
»Kiitos», sanoi hän tädille, joka kulki ylt'ympäri ja tarjoili viiniä tarjottimella. Kun ei Joán ottanut lasia, lisäsi hän nyökäyttäen tuttavallisesti päätään (tohtori Raabel oli itse asiassa tuttavallinen mies, joka puhui toisista ja itsestään aivan kuin kuulija tietäisi kaiken ennakolta):
»Tässä talossa on otettava vastaan kaikki, mitä sisimmästä kellarista tarjotaan.»
»Ja oma viini on tilattava Monsterilta», sanoi hän nauraen. Mutta hän palasi nopeasti hiukan epämääräiseen ajatuskulkuunsa ja jatkoi lääkäriksi tulemisestaan:
»No niin, kukapa tietää mitä etua siitä on ollut? Hyvä herra, pieni maa ja suuri pääkaupunki ja huomattava kulttuuri — kulttuuri, joka tavallaan ulottuu kautta koko maan, sillä tuo määkyjä» (ja tohtori heilautti päätään kansanopistonjohtajaan päin) »edustaa kai hänkin jonkinlaista kulttuuria — lyhyesti, tällainen maa muodostuu helposti eräänlaiseksi kasvihuoneeksi. Katsokaas, monet kyvyt saadaan näin kasvamaan johonkin määrään — vissiin määräänsä, eikö totta, mutta ei siitä edemmä. Mutta arvostella osaavat kaikki, ja tulokset, hyvä herra — no niin… Mutta avioliitossa… ihminenhän tuntee itsensä, eikö totta? Hän jää niin helposti 'vaille tunnustusta' — ja kaksi tyytymätöntä yhdessä avioliitossa… no niin. Oletteko te tavannut yhtäkään onnellista avioliittoa? Minä en, rakas ystävä», vastasi tohtori itselleen. »No niin, kaikeksi onneksi en siitä välitä», jatkoi hän ja joi jälleen kulauksen.