Ja ilman mitään järjellistä yhteyttä hän lisäsi: »En anna koskaan mitään muistomerkkeihin. Mutta jumaliste, Hörupiin minä annoin. Sen hän oli ansainnut.»
»Mutta» — ja tohtori Raabel hypähti jälleen toiseen asiaan — »tietysti Madamesta oli ikävää, ettei hän saanut kunniaa soittaa yhdessä 'kuuluisuuden' kanssa. Epäilemättä olisi väärin väheksiä herra hovijahtimestaria — se ei tulisi mieleemmekään. Hän saa muuten tuntea mistä kenkä puristaa — kreivitär joka on Potsdamissa ja… 'myrkynsekoittaja' täällä…»
Joán näki Gerdan, joka ruokasalissa asetti esiin vateja pöydälle. Sille oli jälleen levitetty liina.
»Hän on suloinen», sanoi tohtori äkkiä, »ja hänessä on jotakin puoleensa vetävää. Madame ja minä olemmekin jumaliste tehneet monta yritystä saadaksemme hänet piiriimme, jossa sentään on paljon harrastuksia. Mutta en tiedä, kun häntä puhuttelee, on aivan kuin heittäisi sanansa kaivoon.»
»Se on totta», sanoi Joán katsahtaen äkkiä tohtoriin.
»Niin, eikö ole? Teistäkin tuntuu siltä. Oikeastaan kylläkin omituinen perhe… no niin, en ole heidän lääkärinsä… minähän olen Kööpenhaminasta.»
Herra Raabel puhalsi savukkeestaan tulevan savun ulos nenän kautta ja sanoi:
»Menemmekö muiden joukkoon?»
Joán meni sisään.
Kaikkialla syötiin, muutamat istuivat lautaset sylissä ja toiset seisoivat ikkunasyvennyksissä, samalla kuin Gerda-neiti ja täti kulkivat ympäri ja tarjoilivat vadeilta. Kreivi Holstein seisoi kynnyksellä käsitellen salaattilautasta.