Gerda-neiti toi vadin ja seisoi Joánin edessä.
»Kuinka hyvä emäntä te olettekaan», sanoi tämä.
»Eikö totta», sanoi kelloseppä, »hänestä voisi saada…»
Gerda liukui pois, hänen kasvonsa olivat painuneet vadin yli, ja hän hymyili jokaiselle tarjotessaan — mutta hymy ei jaksanut nousta hänen silmiinsä.
Mutta kelloseppä, joka palasi siihen, että Joán saattoi olla syömisen tarpeessa, sanoi:
»Voi Herra siunaa ja varjele, kuinka se mahtaa olla rasittavaa…»
Hän tarkoitti soittamisia.
»Moni muu vankka mies ei totisesti sitä kestäisi.»
He istuivat kaksin erääseen nurkkaan.
»Te juttelitte pastorin kanssa, näin mä», sanoi kelloseppä. »Niin, siinä on verraton mies, sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Minun ja veljeni on totisesti tapana käydä häntä kuulemassa, silloin tällöin. Mutta siellä on surkeata istua kymmenen muun kanssa. Senvuoksi sanonkin joskus Johansenille: voisit sinäkin tulla mukaan, sanon, joukon jatkoksi… sillä Johansenhan on riippumaton, niinkuin mekin, sillä kauppa käy hyvin. — No niin, kansanopistolaiset, niistä ei ole taloudellisen sodan synnyttäjiksi — avoimen sodan ainakaan… ennemmin he perustavat kauppoja tukemaan valtaansa…»