»Mutta», jatkoi kelloseppä, »mitä pastori Jesperseniin tulee, se on synti ja häpeä. Sillä sanokaapas minulle, konsertinantaja, mitä hyödyttää se, että hän saarnaa, kun kukaan ei kuule hänen saarnojaan… eihän hän näin saa mitään aikaan. Mutta toiselta puolen… sillä meidän aikanammehan täytyy asioita tarkastaa kaikilta puolin, vai kuinka? Hänhän ei kuulu mihinkään puolueeseen, tuo mies ei lähetyspuolueeseen eikä grundtvigilaiseen… ja ketkä siis kävisivät kuulemassa häntä, näillä main?»
Kelloseppä nauroi, ja hypähtäen jälleen entiseen ajatusmenoonsa hän sanoi:
»Mutta Johansen, hän kuuluu kerta kaikkiaan niihin, jotka antavat naisväen hoitaa uskon asiat…»
Kauppias kulki heidän ohitseen, käsi taskussa. Rystyset näkyivät, aivan kuin käsi olisi ollut nyrkissä.
Hän seisahtui ja silmäsi yli huoneen:
»Petersen, te voisitte ottaa jonkin vadeista.»
Ja kaupanhoitaja otti pöydältä vadin ja tarjoili puoleen ja toiseen — tuolla kulki herra Petersen, aivan Gerda-neidin jäljessä.
Kelloseppä loi katseen heihin heidän mennessään, ja kaikki puhelivat ylt’ympäri, ja herra Johansen itse oli alkanut täyttää laseja.
»Niin», sanoi kelloseppä, »kyllähän minä soisin Johansenille, että kaikki kävisi hänen mielensä mukaan…»
»Gerda», jatkoi hän, »on verraton tyttö, ja Johansen ansaitsisi sen, kaikkine vikoineenkin. Sillä kovakourainen otus hän on, ja viime aikoina hän on käynyt yhä jyrkemmäksi. Ja poikalurjuksestaan siellä Vejlessä ei Johansen koskaan saa mitään iloa, luullakseni.»