»Mutta, rakas kandidaatti, minä olen kyllin rehellinen sanoakseni — keskellä juhlahumua tunsin jotakin pettymyksen tapaista. Herra varjelkoon, sehän on suuren maailman taidetta — täytyyhän sen olla sitä… mutta merkillistä on, että monet niistä, joita pidetään suurimpina, eivät itse asiassa ollenkaan käsitä todellisia arvoja…»
Joán oli mennyt Gerdaa kohti:
»Tahdotteko näyttää meille valoa?»
»Kyllä» —ja väkevä punerrus hulvahti tytön kasvoille.
»Kiitos.»
»Mutta muuten en koskaan käy kellarissa.»
»Kuinka niin?» sanoi Joán, ja hänen silmänsä näyttivät ikäänkuin ahmivan Gerdan kasvoja.
»Niin», sanoi Gerda ja hän puhui — Joánin katseen kajossa — omituisen väistyvällä äänellä, joka oli toinen kuin hänen sanansa: »Isoäidinäiti ei pitänyt siitä.»
»Nyt kai menemme», sanoi rouva Jespersen, joka oli tullut heidän luokseen.
»Minne he nyt menevät?» Rouva Laarentzen kääntyi ja katsoi heidän jälkeensä. Hän puhui melkoisen kovalla äänellä.