»Mutta kuinka hänen laitansa oikein on?» kysyi Joán.
»Enhän minä sitä oikein tiedä», sanoi Holstein ja avasi lautaoven. »Kun hän oli merillä ei hän kestänyt, ja nyt kun hän on maalla, hän tekee tyhmyyksiä sen vuoksi, ettei hän ole merillä.»
»Täällä jumaliste on sitten se kaikkein pyhin» jatkoi Erik laskien lyhdyn kädestään. »Katsos, vanha ystävä, ne ne vasta ovat viinitynnyreitä ja tuolla ovat pullot…»
Erik viittasi pitkiin hyllyriveihin, joilla ylhäältä alas asti oli pulloja, vieri vieressä, kaulat ojossa.
»Katsos», sanoi hän, »eikö ole suurenmoista».
»Mutta sinähän olet vallan kalpea», jatkoi hän vetäen itse syvään henkeä; »niin, tämä ilma nousee kyllä päähän».
Hän huipensi huuliaan ikäänkuin mietiskellen ja sanoi:
»Tämä ilma kai se juuri on 'vaikuttanut' perheeseen.»
»Kuinka niin?» sanoi Joán hätkähtäen.
»Niin, ajattelin vain, että kun heidän aina ja ikuisesti on elettävä kaikessa tässä viinanhöyryssä, joka täyttää koko talon — sehän voi niin sanoakseni keinotekoisesti kehittää kykyjä ja taipumuksia — — ja samalla jäytää tahtoa ja muutakin.»