»Erik», sanoi hän hiljemmin, »Erik, mikä sinun on?»
»Voi, kaikki on päin helvettiä!»… Ja Erik nyyhkytti yhä.
»No niin», sanoi hän kääntyen, mutta äänessä kuului vielä itku, »se ei ole mitään… ei sinun tarvitse siitä välittää…»
Hän pyyhki nenäliinallaan koko kasvonsa.
»Näin maan alla on kai meillä kaikilla kiusauksemme — Tule nyt», sanoi hän, mutta kuljettuaan pari askelta hän pysähtyi, ja puhuakseen jotakin ja jostakin muusta hän sanoi:
»Mutta kun tuo rakkarisakki» (sanat tulivat hitaasti, aivan kuin hän vielä olisi hakenut ajatusta) »kerran nujertaa Johansenin, joka kyllä on sen ansainnut, kieltämättä, niin opistonjohtajan sikuna on vielä pahempaa kuin Johansenin myrkky…»
»Kansanopistonjohtajanko?»
»Niin, johtaja ja koko hänen elämänkatsomusanniskelunsa ei tosiaan ole parempaa sekään. Ja hänen valistuspirtunsa löyhkä täyttää koko maan…»
He olivat saapuneet rappusille. Alimmalla askelmalla Erik kääntyi ja laski kätensä, joka vielä vapisi, Joánin harteille.
»No niin, pikku Josse, elämä on kai sellaista, että toinen tulee iloiseksi ja toinen vähemmän iloiseksi. — Ja nyt me olemme ylhäällä», sanoi hän ja juoksi ylös portaita.