»Sitä ei kai koskaan tiedä», sanoi pappi, »tarkoitan, toinen ihminen ei tiedä toisesta, minkälaiseksi elämä on muodostunut. Me ihmiset luulemme näkevämme emmekä näe edes sitä, mikä tapahtuu suoraan silmäimme edessä…»
Joán oli nyökäyttänyt päätään.
»Mutta kreivitärhän on… niin, hänen serkkunsa kylläkin — — mutta hänhän on toisesta maasta, joka kai yhä on jäänyt hänen maakseen…»
»Jäänyt…»
»Niin», jatkoi pastori Jespersen. »Tiedättehän, kreivittären isä on keisarin kenraaliadjutantti. Kreivitär on lähtöisin aivan toisista oloista… ja tänne hän ei koskaan ole oikein kotiutunut — ei edes Höjerupiin — —»
Joán tuijotti eteensä, ilmaan.
»Ja hovijahtimestari on aivan liian paljon yksinään — — ja — —»
»Niin», sanoi pastori ja hänkin katsoi ilmaan. »Kahden ihmisen suhde voi niin monella tavalla särkyä.»
»Ja jos tämä edes», sanoi hän hetken kuluttua, »olisi toista paikkakuntaa, jossa mies saa pitää omat ajatuksensa —- sillä hovijahtimestarilla on ajatuksia — jossa hän saisi… Mutta täällä…»
Rouva Jespersen tuli heidän luokseen.