»Mutta totta vieköön, mielipiteet ja mielipiteet— entä sitten? Ihmisellä on tiskinsä, ihminen elää tiskinsä takana…. siinä on jumaliste keskus… puhukoot sitten mitä tahtovat. No, tietysti jokaisella on mielipiteensä — Gerda minne panit pullon? — mutta sen minä sanon, konsertinantaja, että mitä kannattaa puhua ja puhua siitä vaarasta ja siitä vaarasta?»
»Vaarasta?» sanoi Joán ja katsoi yli lasien.
Gerda oli istahtanut ja kuunteli ikkunaverhoon painautuneena
Beethovenin sonaattia.
»Niin, vaara ja vaara, jota ne tyrkyttävät meille oikealta — minä olen kyllä oikeistolainen, konsertinantaja, sydämessäni — mutta eihän sitä nyt sentään voi päivästä päivään vilkuilla vaaraa, yhtä hyvin voisi menettää kaiken elämänsä ilon ajattelemalla vain kuolemaa ja hautaa…»
Ja ikäänkuin hauta-sana olisi vienyt hänen ajatuksensa eteenpäin, hän sanoi ja joi taas:
»Ja sitäpaitsi jumaliste voi sanoa niinkuin Vesterbrolla asuva serkkuni — minä ja veljeni pistäydymme usein Kööpenhaminassa, noin vuoron perään… sillä täällähän sitä on porvari eikä voi hummata niinkuin pitää, kun kerran on miehenpuoli… Mutta serkkuni, hän on oikea Odd Fellow, sanoo usein: No niin, sanoo hän, kun olemme vain me keskenämme, no niin, sanoo hän, no niin, kun me kerran makaamme maan alla, on kai meille samantekevää, kuka kulkee maan päällä.»
Kauempana, pöydän toisella puoleen, seisoi tehtailija puhuen toisen eteläjyllantilaisen kanssa.
»Niin», sanoi eteläjyllantilainen, »me olemme käyneet katsomassa kahta taloa Skiven varrella».
»Täällä soitetaan», sähähti tohtori ja poistui taas kiireesti.
»Niin kyllä», kuiskasi tupakkakauppias lasinsa yli, ja kun hän näki, että tohtori oli poissa, kuiskasi hän pöydän yli: