»Niin, minä tarkoitan», sanoi pappi, »masentunut sen takia, että hän ei voinut — että hän ei jaksanut. Maisteri kuului eturivin miehiin kaikkina niinä vuosina, jolloin yleisenä huutona oli eurooppalainen kulttuuri ja vain kulttuurille rakentaminen. Ja kun hän oli melkein kuuluisin heistä kaikista, tuli hänestä luonnollisesti johtomies, jonka nimestä ja maineesta puolue ylvästeli — hän on muuten matemaatikko…»
»Mutta sitten?» sanoi Joán.
»Niin», sanoi pappi, »sitten kai hänen käsityksensä kulttuurista muuttui sitä mukaa kuin hän näki sen vaikutukset. Enkä minä tiedä oikein kuinka se kävi, en ollut sillä kertaa Kööpenhaminassa, ja sitäpaitsihan kuulun nuorempiin — mutta luulen, että hän eräässä kokouksessa tunnusti muuttaneensa mieltä, nimittäin juuri tuohon onnettomaan puolustusasiaan nähden. Sitten hän piti useita kokouksia, ja puolue, jonka piti valita se ase, joka tässä maassa tappaa nopeimmin — nauroi hänet ulos…»
»Ja nauru karkoitti hänet», jatkoi pappi. »Hän meni ja jätti kaiken.»
»Nyt hän asuu täällä — pienessä talossa, jonka hän on rakennuttanut. Ja hänen entinen puolueensa on vähitellen ottanut hänen nimensä luetteloihinsa takaisin ja käyttää sitä aseena kaiken sen puolesta, mikä ei enää ole hänen ajatuksensa, ja hän vaikenee — eikä jaksa enää…»
Joán ei puhunut mitään, ja pappi sanoi:
»Nauru on tuhonnut paljon voimia tässä maassa.»
Joán, joka mahdollisesti ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, virkkoi kuin itsekseen.
»Täällä on niin paljon epäröiviä.»
»Se on veressä.»