Rouva Laarentzen antoi sipulin kansanopistonjohtajalle, joka oli tullut heidän luoksensa.
»Kuinka vanha hän oli?» kysyi rouva Jespersen puoliääneen ja kumartuneena eteenpäin.
»Yhtä vanha kuin minä», sanoi Joán ja näki vain Gerdan, jonka silmät olivat kiinnittyneet avaruuteen kuin hän kääntäisi lehtiä lukiessaan kirjaa.
Kansanopistonjohtaja, joka oli katsellut sormusta, antoi sen pois ja sanoi:
»Niin, meidän pieni maamme ei tunne sellaisia kalleuksia eikä noita olosuhteita.»
»Ei», sanoi rouva Jespersen ja hymyili hymyä, jota kansanopistonjohtaja ei nähnyt, »kaikki tuo on hiukan kaukana meistä».
»Se oli kai Parisissa», sanoi rouva Laarentzen, ikäänkuin jokainen tuon sanan yhdeksästä kirjaimesta haisisi pahalta.
Mutta Joán, jonka ääni yhä oli kuin hiljaisesti kutsuva, seurasi ihmeellistä haluaan asettaa kuollut ystävänsä tai kenties itsensä kehyksiin:
»Monthieu oli hienoin ihminen, mitä olen tuntenut. Hän oli Guy de
Maupassantin ystävä… »
»Oletteko tekin tuntenut Maupassantin?» kysyi rouva Jespersen.