Joánin kasvot värähtivät.
»Korkeitten ruusupensaitten taakse», sanoi hän.
Soitto oli äkkiä tauonnut, ja kaikki vaikenivat kuin hätkähtäen, niin että kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka nousi pianon äärestä, sanoi herra Hans Haackelle, joka oli yltänään hiessä:
»Niin, kyllä sen tuntee, missä todelliset musiikkiarvot ovat», ja ovelle tullessaan hän sanoi huulillaan hymy, joka värisi hivenen:
»Mutta kuulijain mielestä sitä oli liikaa.»
Kaikki olivat nousseet ja yhtyivät kiittämään, kovaäänisesti, monisanaisesti — rouva Laarentzen etunenässä. Heidän ylistyspuheensa muodostivat piirin Hans Haacken ja rouva Raabelin ympärille, ja rouva Laarentzen puristi käsiä kuin ystävien kokouksessa, ja nuo kaksi eteläjyllantilaista selkää olivat kääntyneet Joániin päin kahden mustan patsaan tavoin.
Joán, joka seisoi, oli kumartanut rouva Raabelille.
Ja tohtori, joka oli nähnyt sen, sanoi melko kovalla äänellä:
»Niin, viisainta onkin, ettei sano mitään siitä, mitä ei ole kuullut.»
Mutta rouva Laarentzen, jonka salaisesti kokoontunut sappi valui nektarina ja hunajana rouva Raabelin ylitse, sanoi: