»Mutta on kai niitäkin, jotka voisivat riistää heiltä naurunhalun», sanoi herra Raabel imarrellen.
Johansen ei vastannut enää, meni vain pois — ja hänen silmänsä seurasivat kiinteästi tytärtä — lattian poikki naisten luo, jotka seisoivat ryhmässä ikäänkuin valmiina lähtemään.
»Joko naiset ovat lähdössä?» sanoi hän.
Naiset puhuivat iltaompelukoulusta, jonka rouva Laarentzen oli perustanut työläisnaisia varten.
Mutta tehtailija sanoi äänekkäästi toiselta puolen huonetta:
»Niin, meillä on yhdistyksiä kylliksi, ja kaikki käy sentään hullusti…»
»Yhdistyksistä», sanoi kansanopistonjohtaja, ja ikäänkuin silitti ilmaa käsillään, »on sentään paljon hyötyä hiljaisessa ja hyvässä työssä».
Mutta eteläjyllantilainen herra Mathiesen oli kysynyt, minkälaiset työläisolot kehruutehtaalla olivat, ja herra Laarentzen vastasi äänellä, joka äkkiä muistutti kauppiaan ääntä:
»Minkälaisetko? Me muutimme maalle saadaksemme työrauhaa – mutta maanturmelijat muuttavat perässä. Koldingissa on roskaväki kohta pahempaa kuin Kööpenhaminassa.»
»Niin», sanoi Johansen, ja oli kuin hänen kiehuva kiukkunsa, joka ei tuntenut aihetta eikä esinettä, äkkiä olisi raivannut tiensä ja purkautunut tuohon ainoaan sanaan Kööpenhamina, »kauppalat eivät ole muuta kuin Kööpenhaminan istukkaita… pikku Kööpenhaminoita…»