»Mutta saamme kai ne nujerretuiksi», sanoi hän ja takoi kädellään ylös ja alas, kasvojen punertuessa. »Seisautamme pienet pyörät ja suurimmat myös ja panemme niihin tapin, niin että ne eivät enää tempaa ketään mukaansa…»
Hän oli kääntänyt kasvonsa Erikiin ja Joániin, ja hänen silmänsä välähtelivät omituisen epävarmoina.
»Mutta se kai auttaa», sanoi hän ja nauroi äkkiä tavalla, jota Joán ei ollut koskaan kuullut, »se kai kyllä auttaa, kun ensin saamme rautarenkaan niiden ympärille. Me kai kyllä voisimme saada linnoituksen, ja ehkä jyllantilaiset voisivat sen rakentaa.»
»No nyt Johansen kehräilee», sanoi Raabel Ussingille ja pyörähti kantapäällään ympäri.
»Kas vaan, nyt on päästy Kööpenhaminaan, herra hovijahtimestari», sanoi kelloseppä Holsteinille.
Mutta eteläjyllantilainen, joka tehtailijan kanssa jatkoi puhettaan työläisoloista, sanoi:
»Niin, onhan meillä lain koura vahvempi, sitä ei voi kieltää.»
Ja kun keskustelu samassa virisi kuin tuli kuivaan puuhun, ja kaikki äänet kaikuivat kimeinä ja erikoisen korkeassa äänilajissa, sanoi tehtailija: »Kenties tulee aika, jolloin lapsemme ymmärtävät, että he kuuluisivat mieluummin… sinne, missä hallitus on luja ja missä liian korkealle nostetut nokat saavat asianmukaisen näpsäyksen.»
Mutta rouva Laarentzen sanoi nopeasti ja ikäänkuin lievittääkseen:
»Jospa vain ei olisi noita sanomalehtiä.»