»Minä soisin», sanoi hän, ja hänen äänensä kuului siltä, kuin hän olisi heittänyt kourallisen kiviä muuria vastaan, »että se olisi lahjottavissa. Silloin sen ehkä voisi ostaa palvelemaan suurta päämäärää.»
»Ja kukahan sen päämäärän asettaisi, maisteri?» pääsi Erikin suusta.
Mutta kansanopistonjohtaja sanoi koroittaen ääntään:
»Meidän pieni kansamme on hiljainen kansa. Suuretkin päämäärät, herra hovijahtimestari, saavutamme hiljaisuudessa.»
»Mutta ulkoa tulleet vaikutukset», jatkoi kansanopistonjohtaja, ja hänen katseensa hipoi maisteria, »ovat panneet monta rikkaruohonsiementä itämään. Nyt alamme sentään oppia sulkemaan hyvät tanskalaiset kotimme ja olemaan uskollisia omallemme.»
Kauempana Raabelin nurkassa oli keskustelu taaskin kääntynyt puolustukseen, ja tohtori sanoi Ussingille:
»Vaara, rakas ystävä, vaara — jättäkää meidät rauhaan vaaraltanne. Me olemme sentään pieni kansa, joka osoittaa olemassaolo-oikeutuksensa… missä on enemmän lahjakkuutta, rakas ystävä?»
Äkkiä hän rupesi nauramaan.
»Ja vaara — vaara… Oletteko lukenut sen, kandidaatti? Mainiota! Minä luin äskettäin… eräs hiton veitikka kirjoittaa: Kuolemaa ei ole, kirjoittaa hän. Eikö totta, rakas ystävä, ihminen vain kuupertuu: kuolemaa ei ole — sillä hyvä… Mutta mieshän on oikeassa. Siinä on se kysymys ratkaistuna. Ja vaaraa, rakas kandidaatti, vaaraa ei ole myöskään, kun emme näe sitä.»
Kelloseppä puhui koko ajan Joánille, jonka silmät seurasivat vain Gerda-neitiä: kaikki värit tytön kasvoissa olivat ikäänkuin sammuneet, kun hän kaupanhoitajan rinnalla tarjosi kauppiaan viiniä kulkien miehestä toiseen.